Itävalta rahoittaa kaasureservinsä

Itävalta jatkaa strategista kaasuvarantoaan kahdella vuodella. Budjetissa varataan siihen noin 264 miljoonaa euroa huhtikuuhun 2029 asti (BMWET, Krone). Varanto on 20 terawattitunnin hätäpuskuriksi tarkoitettu kaasumäärä, mikä vastaa noin neljännestä maan vuotuisesta kaasunkulutuksesta. Se on valtion määräysvallassa eikä normaalissa kaupankäynnissä (BMWET).

Ministeriön mukaan Itävallan kaasutilanne on tällä hetkellä turvattu. Talousministeri Wolfgang Hattmannsdorfer perustelee varannon jatkamista Lähi-idän konflikteilla, jotka osoittavat hänen mukaansa, miksi järjestelmä on pidettävä käytössä (Krone). Kyse ei ole kriisimenoista vaan hinnasta, joka maksetaan kriisin välttämisestä.

Miksi valtio varastoi kaasua yritysten sijaan

Kaasuvaranto paikkaa markkinan rakenteellista ongelmaa. Jos kaasu on kesällä kallista, kaasutoimittaja voi tehdä tappiota täyttämällä varastoja talvea varten. Talvihinta ei välttämättä kata hankintakustannusta. Yrityksen kannalta varovaisuus on järkevää, mutta koko maan kannalta se voi jättää toimitusvarmuuden liian ohueksi kylmän kauden alkaessa.

EU tunnisti ongelman Venäjän leikattua putkikaasutoimituksia vuonna 2022. Silloin hyväksytty asetus 2022/1032 velvoittaa jäsenmaat täyttämään kaasuvarastoja ennen talvea. Euroopan komissio pitää varastokaasua unionin tärkeimpänä toimituslähteenä kylminä kuukausina.

Itävalta menee pidemmälle kuin pelkät täyttövelvoitteet edellyttävät. Se pitää 20 terawattituntia kaasua suoraan valtion valvonnassa. Varantoa voidaan vapauttaa vasta, kun hallitus julistaa hätätilan.

Budjettirivi jakautuu noin 115 miljoonaan euroon vuonna 2027, 120 miljoonaan euroon vuonna 2028 ja 30 miljoonaan euroon alkuvuonna 2029 (BMWET, Zur Sache). Itävalta ei osta uutta kaasua. Se maksaa siitä, että olemassa oleva hätävaranto pidetään oikeudellisesti erillään markkinoista ja fyysisesti varastossa. Ministeriön mukaan todelliset kustannukset voivat jäädä arviota pienemmiksi, mutta menokatto on päätetty.

Miksi täyttöaste johtaa harhaan

Itävallan kaasuvarastot olivat heinäkuun alussa noin 54,7-prosenttisesti täynnä. EU:n keskiarvo oli noin 49,7 prosenttia (Voltstack). Luku ei kuulosta erityisen vahvalta, ennen kuin sitä vertaa varastokapasiteettiin. Itävallan varastot vetävät noin 100 terawattituntia, mikä on noin 125 prosenttia maan vuotuisesta kaasunkysynnästä (Energy News Magazine). Puolillaan olevatkin varastot merkitsevät näin huomattavaa fyysistä puskuria.

Puola näyttää, miksi prosenttiluku yksin on huono mittari. Puolan varastot olivat samaan aikaan noin 70,6-prosenttisesti täynnä eli Itävaltaa täydemmät. Silti määrä vastasi vain noin 12 prosenttia Puolan vuotuisesta kulutuksesta, koska maan varastokapasiteetti on pieni suhteessa kysyntään (Rzeczpospolita). Itävallan matalampi täyttöaste kattoi noin 78 prosenttia vuotuisesta kulutuksesta (Energy News Magazine). Olennaista ei ole, kuinka täynnä varasto on, vaan kuinka pitkäksi ajaksi kaasu riittää.

Kuka maksaa, kuka hyötyy

Laskun maksavat suoraan Itävallan veronmaksajat. Kustannus näkyy budjetissa omana rivinään, eikä sitä piiloteta säänneltyihin kaasutariffeihin kuten osassa EU-maita. Itävallan kauppakamari on kutsunut varantoa yritysympäristön "vakausankkuriksi" (OTS/WKÖ).

Hyötyjiä ovat kotitaloudet ja teollisuus, joiden riski joutua säännöstelyn tai paniikkihinnoittelun kohteeksi pienenee toimitushäiriössä. Häviäjiä ovat kaupalliset toimijat, jotka voisivat kriisitilanteessa hyötyä niukkuuspalkkioista, sekä veronmaksajat, jotka rahoittavat vakuutusta, jota ei ehkä koskaan käytetä.

Järjestelmän heikkous on selvä: valtio voi päätyä pitämään kaasua varastossa julkisella rahalla myös silloin, kun markkinatilanne muuttuu. Perustelu nojaa ajoitukseen. Itävallan varastot olivat talven jälkeen painuneet maaliskuussa 36 prosenttiin (BMWET), ja koko EU:ssa täyttöasteet olivat selvästi kausitason alapuolella (NDR). Varannon uusimisen lykkääminen tarkoittaisi turvallisuuden ostamista myöhemmin kireämmiltä markkinoilta.

Se, onko kyse hyvin rakennetusta vakuutuksesta vai vain kalliista sellaisesta, riippuu tiedoista, joita budjettiluvut eivät kerro. Ratkaisevaa on, kuinka nopeasti varantokaasu saadaan hätätilanteessa kuluttajille ja vähentävätkö Itävallan hankintasopimukset riippuvuutta yksittäisestä toimittajasta ennen vuotta 2029.