Johtokiista kaatoi Ranskan ja Saksan hävittäjähankkeen

FCAS/SCAF kaatui, koska Ranska ja Saksa eivät pystyneet muuttamaan yhteistä puolustuspoliittista tavoitetta yhteiseksi määräysvallaksi. Hävittäjähanke oli yhtä lentokonetta suurempi testi. Se osoitti, että Eurooppa voi lisätä puolustusmenoja ja silti epäonnistua yhteisen teollisen voiman rakentamisessa, jos valtiot ja yhtiöt eivät jaa päätösvaltaa asejärjestelmien suunnittelusta, päivityksistä ja viennistä.

Jako oli rakennettu sopimukseen

Poliittinen jako näytti paperilla selvältä. Ranska johtaisi tulevaa taistelukonetta, Saksa puolestaan MGCS-hanketta eli seuraavan sukupolven panssarivaunua, jonka on tarkoitus korvata Leopard- ja Leclerc-vaunuperheet (tportal). Espanja tuli FCASiin täysivaltaiseksi kumppaniksi. Indralle oli varattu merkittäviä rooleja sensoreissa ja simulaatiossa, Airbusille miehittämättömissä tukialuksissa ja taistelukentän tietojärjestelmissä (The Aviationist).

Järjestely murtui siinä kohdassa, jossa politiikka muuttuu insinöörityöksi. Dassault ja Airbus eivät päässeet sopuun johtovastuusta, työnjaosta eivätkä teknologiaoikeuksista (Le Monde, Euronews). Näissä ehdoissa ratkaistaan, kuka hallitsee järjestelmän suunnittelua, kuka saa päivittää sitä myöhemmin, kuka hyväksyy muutokset ja kuka voi myydä konetta ulkomaille.

Kaupallinen riita oli yhtä vaikea kuin valtioiden välinen. Dassault ja Airbus kilpailevat vientimarkkinoilla, joten oman suunnittelutiedon jakaminen olisi merkinnyt tulevan neuvotteluvoiman luovuttamista kilpailijalle. Ranska halusi suojata mallia, joka perustuu itsenäiseen hävittäjäsuunnitteluun, vientivapauteen, lentotukialustoimintaan ja ydinasepelotteen vaatimuksiin. Saksa taas käyttää nyt enemmän rahaa puolustukseen ja kantaa suurempaa teollista painoa. Se ei enää halunnut tyytyä alempaan rooliin järjestelmässä, joka olisi määrittänyt Euroopan vaativinta taistelukonemarkkinaa vuosikymmeniksi (Le Grand Continent).

Eron ydin on karu: Ranskalla on doktriini ja suunnitteluvalta, Saksalla raha ja vaihtoehtoja. Näistä ei synny helposti yhteistä hävittäjää. Dassaultkaan ei välttämättä voittanut puhtaasti, sillä Ranskalla voi olla vaikeuksia rahoittaa tulevaa taistelukonetta yksin (Le Monde).

Lasku ei jää Pariisiin ja Berliiniin

Ensimmäinen osuma tulee Espanjalle. Madrid lähti FCASiin rakentaakseen omaa todellista teollista osaamista, ei seuratakseen sivusta Ranskan ja Saksan riitaa. Espanjalaisraporttien mukaan vaarassa ovat 540 miljoonan euron sopimukset Indralle ja 160 miljoonan euron sopimukset Indran ja Airbusin konsortiolle. Niitä ei siis kuvata vielä menetetyiksi (Cinco Días, The Objective). Puolustusministeri Margarita Robles kutsui lopputulosta epäonnistumiseksi ja arvioi teollisten etujen ajaneen hankkeen edelle (EFE via Infobae).

Italia saa lisää liikkumatilaa, mutta ei varmuutta. GCAP, Italian, Britannian ja Japanin hävittäjäohjelma, näyttää nyt vahvemmalta eurooppalaiselta vaihtoehdolta. Leonardo on sanonut, että Saksa olisi arvokas kumppani. Berliinin tuominen mukaan voisi kuitenkin avata saman työnjako- ja aikataulukiistan ohjelmassa, joka on jo rakennettu Rooman, Lontoon ja Tokion ympärille (Reuters via MarketScreener, Defense News).

Saksa katsoo myös pohjoiseen. Airbus on selvittänyt alustavia keskusteluja Saabin kanssa, mutta Ruotsi on pitänyt mahdollista yhteistyötä poliittisena valintana, ei valmiina poistumistienä FCASin raunioista (StreetInsider). Euroopan ongelma ei siis ole mahdollisten kumppanien puute. Riski on siinä, että raha, insinöörit ja toimitusketjut hajaantuvat ennen kuin uusi yhteinen suunnitelma edes muotoutuu.

Venäjän lähellä olevat maat arvioivat epäonnistumista ennen kaikkea ajan kautta. Puolalaisessa raportoinnissa korostettiin, että FCAS oli patentti- ja johtajuuskiistojen vuoksi jo valunut 2040-luvulle (Defence24). Jos eurooppalaiset hankkeet valmistuvat liian myöhään, hallitukset ostavat saatavilla olevia järjestelmiä Yhdysvalloista, Etelä-Koreasta tai muualta. Samalla lukitaan koulutus-, huolto- ja ampumatarvikevalinnat vuosikymmeniksi.

Panssarivaunuhanke joutuu nyt samaan testiin

MGCS perii saman kysymyksen maalla. Rheinmetallin toimitusjohtaja Armin Papperger on varoittanut, että Ranskan budjettileikkaukset voivat uhata panssarivaunuhanketta, mutta käytettävissä oleva ranskalainen aineisto ei itsenäisesti vahvista väitettä (Stern).

Vahvempi näyttö viittaa samaan määräysvaltakiistaan. MGCS on siirtynyt 2040-luvulle, ja perusratkaisut, kuten tykin kaliiperi, ovat yhä auki (Shephard, FAZ). Panssarivaunuohjelmasta ei tule Euroopan seuraavaa strategista tukipilaria, jos kumppanit kiistelevät yhä siitä, kuka määrittää suunnittelun, kuka omistaa teknologian ja kuka kantaa kustannukset.

Eurooppa sanoo haluavansa lisää puolustuksellista autonomiaa. FCAS näyttää hinnan. Yhteinen asejärjestelmä ei synny julkilausumasta, vaan siitä, että joku suostuu jakamaan määräysvallan.