Kroatia vaatii EU:n poliisidatan aukkoja umpeen

Antwerpenissa kokaiinikontteja varastettiin pitkään yllättävän yksinkertaisella tavalla: rikolliset hankkivat PIN-koodin. Satamatyöntekijä, lahjottu logistiikkakontakti ja kuusinumeroinen tunnus riittivät siihen, että kokaiini poistui yhdestä Euroopan vilkkaimmista satamista laillisen lastin mukana. Belgian tulli ja Antwerpen-Bruggen satama korvasivat järjestelmän lopulta suojatulla digitaalisella luovutusmenettelyllä. Ongelma ei silti ollut vain yhden sataman turvajärjestelmä. Tulli, poliisi, satamaoperaattorit ja Europol näkivät kukin osan kokonaisuudesta, mutta lainsäädäntö ei antanut niille riittävän nopeaa tapaa yhdistää tietoja.

Kroatian sisäministeri Davor Bozinovic vaatii nyt EU:ta sulkemaan tämän käytännön aukon. Bozinovic on kehottanut jäsenmaita syöttämään enemmän tietoa Europolin ja Schengenin järjestelmiin sekä käyttämään täysimääräisesti rajateknologiaa, kuten Entry/Exit System -järjestelmää, joka kirjaa EU:n ulkopuolisten matkustajien rajanylitykset, ja ETIAS-järjestelmää, jossa viisumivapaiden matkustajien tiedot tarkistetaan ennen matkaa (Avaz). Hän ei esitä uutta eurooppalaista poliisitietokantaa. Hän painostaa hallituksia käyttämään nykyisiä järjestelmiä tehokkaammin. Aloitteeseen ei ole liitetty julkista lakiluonnosta.

Mitä Antwerpen osoittaa

Belgia tekee ongelmasta konkreettisen. Europol on varoittanut, että rikollisverkostot soluttautuvat Euroopan suuriin satamiin lahjottujen työntekijöiden ja logistiikan välikäsien kautta. Kohteena eivät ole niinkään lastit vaan ihmiset ja pääsyoikeudet. Belgian viranomaiset takavarikoivat tiettävästi viime vuonna 55 tonnia kokaiinia, mutta viranomaiset myöntävät suurempien määrien kulkevan läpi havaitsematta (Brussels Times). Belgian tullin mukaan Antwerpenin takavarikot vähenivät vuoden 2026 ensimmäisellä puoliskolla lähes 70%, mutta luku kertoo kiinni jääneestä määrästä, ei läpi päässeestä huumevirrasta (21News).

Euroopan komission keskeinen vastaus on European Ports Alliance, tammikuussa 2024 käynnistetty julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyömalli jäsenmaiden, satamaoperaattorien ja EU-virastojen välillä (European Commission, Council of the EU). Peruslogiikka on selvä: jos Antwerpenin valvonta kiristyy, salakuljettajat siirtävät reittejä Rotterdamiin tai Pireukseen. Kansallinen ratkaisu ei silloin lisää turvallisuutta vaan siirtää ongelman toiseen satamaan. Sveitsi liittyi allianssiin samasta syystä. Huumelogistiikka ei pysähdy EU:n ulkorajalle (Tio.ch).

Koneisto on jo olemassa. Avaimet ovat jäsenmailla.

Euroopalla on jo poliisi- ja rajatietokantoja, joilla suuri osa Bozinovicin vaatimuksista olisi teknisesti toteutettavissa. Schengenin tietojärjestelmä SIS on reaaliaikainen kuulutusjärjestelmä etsityistä henkilöistä ja esineistä. Prüm II antaa kansallisille poliisiviranomaisille mahdollisuuden tehdä automaattisia hakuja muiden jäsenmaiden DNA-, sormenjälki- ja kasvokuvarekistereihin. Tarkemmat tiedot luovutetaan vasta osuman jälkeen (Prüm II Regulation). Europol analysoi ja koordinoi, mutta ei johda kansallisia poliisivoimia (Europol Regulation).

Järjestelmät voivat jo teknisesti keskustella keskenään. Jokaisella on kuitenkin laissa määritellyt käyttöehdot: kuka saa käyttää tietoa ja mihin tarkoitukseen. Rajatietokannasta ei voida noin vain tehdä yleistä poliisivalvonnan välinettä (Interoperability Regulation).

Pullonkaula ei siis ole puuttuva teknologia. Kansalliset poliisi-, tulli- ja rajaviranomaiset päättävät, mitä järjestelmiin viedään, kuinka nopeasti ja kuinka kattavasti. Bozinovicin varsinainen kohde on ero järjestelmien teknisen kapasiteetin ja jäsenmaiden todellisen tiedonjaon välillä.

Saksa näyttää, miksi "enemmän tiedonjakoa" törmää rajaan

Saksa havainnollistaa, miksi aukon sulkeminen on vaikeampaa kuin se kuulostaa. Berliini valmistelee liittovaltion poliisiuudistusta, joka toisi tekoälyavusteisen reaaliaikaisen kasvojentunnistuksen rautatieasemille, lentoasemille ja raja-alueille (DW). Saksalaiset digioikeusjärjestöt ovat kytkeneet esitykset aiempiin perustuslakikiistoihin, joissa tuomioistuimet pitivät laajoja poliisin tietojen yhdistämisvaltuuksia suhteettomina (Digitalrechte). EU:n tekoälyasetus sallii reaaliaikaisen biometrisen tunnistamisen julkisissa tiloissa vain kapeissa lainvalvonnan poikkeustilanteissa (AI Act). Laajat kansalliset käyttötavat päätyvät helposti oikeussaleihin (T-Online).

Saksan kiista ei koske Europolia tai SIS-järjestelmää sinänsä. Se koskee kansallisia poliisirekistereitä ja valvontavälineitä, joista eurooppalaiset järjestelmät saavat syötteensä. Kun hallitukset laajentavat kotimaista biometristä tunnistamista ja tekoälyanalyysiä ja liittävät tulokset rajat ylittävään poliisiyhteistyöhön, poliisivallan valvontaan rakennetut suojakeinot joutuvat paineeseen.

Keskustelusta puuttuu lähes kokonaan niiden ihmisten ääni, joiden tietoihin järjestelmät perustuvat. Satamatyöntekijät, joihin kohdistuu turvallisuusselvityksiä, rajanylitysjärjestelmiin kirjautuvat matkustajat ja automaattisen osuman perusteella merkityt epäillyt näkyvät arkkitehtuurissa tietosyötteinä, eivät päätöksenteon osapuolina.

Bozinovic on oikeassa siinä, että rikollisverkostot ylittävät rajoja nopeammin kuin poliisi jakaa tiedustelutietoa. Belgian satamakokemus osoittaa, mitä hajanaisuus maksaa. Saksan perustuslakikeskustelu osoittaa toisen puolen: Euroopan poliisidatassa kysymys ei enää ole vain siitä, kuinka paljon tietoa liikkuu rajojen yli. Yhtä olennaista on, kuka hallitsee suojakeinoja, kun tieto alkaa liikkua nopeammin.