Tanska takaa merituulen rahoituksen

Joulukuussa 2024 Tanskan kolme ensimmäistä merituulialuetta eivät saaneet yhtään tarjousta. Yhtiöt katsoivat ehtoja: rakenna Pohjanmerelle, myy sähkö markkinahintaan ja kanna hintariski itse. Ne vetäytyivät.

Puolitoista vuotta myöhemmin Ruotsin valtionyhtiö Vattenfall voitti sopimukset kahdesta samoista alueista. Niiden vähimmäiskapasiteetti on yhteensä 1,8 gigawattia, ja tuotannon odotetaan alkavan vuoden 2032 loppuun mennessä (KEFM, Windtech International). Tanska ei löytänyt rohkeampia rakennuttajia. Se muutti sitä, kuka kantaa sähkön hinnan riskin.

Mitä valtio otti kantaakseen

Epäonnistuneessa mallissa kehittäjien olisi pitänyt myydä sähköä markkinahintaan ja kantaa vuosikymmenien altistus tukkusähkön heilahteluille. Merituulivoima vaatii miljardiluokan investoinnit ennen ensimmäistäkään kilowattituntia, mutta käyttökustannukset ovat valmistumisen jälkeen matalat. Siksi kannattavuus riippuu siitä, millä hinnalla sähköä myydään 20 tai 30 vuoden kuluttua ja millä korolla pankit rahoittavat rakentamista (IEA, IRENA). Ilman ennakoitavaa kassavirtaa rakennuslainaa ei synny. Hankkeet jäivät lähtökuoppiin.

Tanskan korjaus oli kaksisuuntainen hinnanerotussopimus. Valtio määrittää takuuhinnan eli sähkömegawattitunnin viitehinnan. Jos markkinahinta jää sen alle, valtio maksaa erotuksen yhtiölle. Jos markkinahinta nousee sen yli, yhtiö palauttaa ylityksen valtiolle (Low Carbon Contracts Company). Kehittäjä saa pankkien kelpuuttaman tulopohjan. Valtio saa merituulipuistot.

Vattenfall voitti Nordsøen Midtin hinnalla 504 Tanskan kruunua megawattitunnilta ja Hesseløn hinnalla 542 DKK/MWh. Molemmat sopimukset kestävät 20 vuotta (KEFM, Baird Maritime). Kilpailu palasi: Nordsøen Midt sai kaksi tarjousta ja Hesselø viisi (Ocean Energy Resources, BT).

Veronmaksajat, kehittäjä ja rahoittajat

Julkisen tuen yhteiskatto on 37,6 miljardia kruunua (Politiken, Danish Energy Agency via Ritzau). Se on enimmäismäärä, ei lasku. Veronmaksajat maksavat vain, jos tukkusähkön hinta jää sopimuskaudella takuuhinnan alle. Jos hinta pysyy sen yläpuolella, Vattenfall maksaa valtiolle. Jos matalat hinnat jatkuvat vuosia, erotus kasvaa kohti tukikattoa.

Välittömät voittajat ovat Vattenfall ja sen rahoittajat. Vakaa 20 vuoden tulolattia muuttaa spekulatiivisen investoinnin kassavirraksi, jota pankit voivat rahoittaa. Ruotsalaisessa uutisoinnissa päätöstä käsiteltiin kaupallisena voittona, ei kiistana valtion kantamasta riskistä (DN). Tanskalaiset kuluttajat hyötyvät vasta, jos puistot kytketään verkkoon ja ne lisäävät tarjontaa niin paljon, että tukkusähkö halpenee tai kalliimman varavoiman tarve vähenee.

Verkkoliityntä ei ole itsestäänselvyys. Tanskan kantaverkkoon on kertynyt 60 gigawatin verran spekulatiivisia liityntähakemuksia, minkä vuoksi kantaverkkoyhtiö Energinet on jäädyttänyt uudet siirtosopimukset (To Brief). Ilman verkkoyhteyttä turbiinit eivät tuota markkinoille mitään.

Kuvio on eurooppalainen. Britanniassa viides hinnanerotussopimuskierros ei tuottanut yhtään merituulihanketta, mutta kuudes onnistui hallituksen nostettua takuuhintoja (UK AR5, AR6). Alankomaissa tarjouskilpailuja kutsuttiin tukivapaiksi, mutta valtio valmisteli alueet ja kantaverkkoyhtiö TenneT rakensi merialueiden sähköasemat ja kaapelit julkisella rahalla (TenneT). Kun valtio ottaa enemmän hintariskiä, kehittäjät palaavat tarjouskilpailuihin. Avoimeksi jää, paljonko julkista rahaa siihen tarvitaan ja mitä sillä ostetaan.

Turbiinivalinta, jota Tanska ei ole vielä tehnyt

Vattenfall ei ole nimennyt turbiinitoimittajaa kumpaankaan hankkeeseen (Voice of Renewables). Valinta on teollisuuspoliittinen. Kiinalaiset maatuuliturbiinit ovat vientimarkkinoilla 20–40 prosenttia halvempia Rystadin arvion mukaan, johon Reuters viittaa (Folha/Reuters). EU-lainsäädäntö ei kiellä kiinalaisia laitteita, mutta Nettonollateollisuussäädös antaa hallituksille mahdollisuuden painottaa toimitusvarmuutta ja paikallista teollista kapasiteettia, ei vain halvinta tarjousta (NZIA).

Tanska teki merituulesta jälleen rahoituskelpoista siirtämällä hintariskiä valtiolle. Seuraava päätös ratkaisee, rakentaako julkinen raha myös eurooppalaista teollista kapasiteettia vai valuuko se halvimmalle globaalille toimittajalle. Päätös ei ole vain Tanskan.