Hollannin tukivapaa merituuli päättyy

Alankomaat nosti kahden tulevan Pohjanmeren merituulivoimahankkeen enimmäistukibudjetin 9,456 miljardiin euroon aiemmasta 7,896 miljardista eurosta (RVO, Rijksoverheid). Summa ei ole pelastuspaketti vaan yläraja marraskuussa avattaville Gamma-A- ja Gamma-B-kilpailutuksille. Voittavat tarjoukset voivat jäädä selvästi alle enimmäistason, joka on noin 0,117 euroa kilowattitunnilta (RVO). Hinta on viimeaikaisia tukkusähkön keskihintoja korkeampi, mutta tarkoitus on ennen kaikkea tehdä rahoituksesta jälleen mahdollinen.

Suunta on silti selvä. Hollannin valtio palaa merituulivoiman käyttötukien rahoittajaksi, koska aiempi malli ei enää toimi. Siinä rakennuttajien oletettiin rakentavan merituulipuistoja ilman tuotantotukea.

Miksi vanha malli murtui

Kaksi vuotta sitten kaksi konsortiota voitti oikeuden rakentaa 4 gigawattia merituulivoimaa IJmuiden Verin alueelle Pohjanmerelle ilman valtiontukea. Määrä vastaa noin puolta siitä merituulivoimakapasiteetista, jonka Alankomaat aikoo lisätä tällä vuosikymmenellä. Noordzeker, jossa ovat mukana SSE Renewables ja hollantilaisen ABP-eläkerahaston puolesta sijoittava APG, sai Alpha-alueen. Zeevonk, Vattenfallin ja Copenhagen Infrastructure Partnersin yhteenliittymä, sai Beta-alueen (Blackridge Research, NOS).

Molemmat epäröivät nyt lopullista investointipäätöstä. Se on vaihe, jossa omistajat ja rahoittajat sitovat pääomaa hankkeeseen käytännössä peruuttamattomasti.

Taloudellinen yhtälö muuttui kahdesta suunnasta. Kustannukset nousivat. Hollannin lainsäädäntöaineiston mukaan merituulivoiman rakennuskustannukset olivat vuonna 2025 40 % vuoden 2020 tasoa korkeammat. Taustalla olivat inflaatio, korkojen nousu ja kiristyneet toimitusketjut (Staatsblad). Samalla tuotto-odotukset laskivat, koska teollisuuden heikompi sähkönkysyntä painaa kehittäjien arviota tulevista myyntihinnoista (NOS).

Merituulivoima on pääomavaltainen ala. Suurin osa elinkaarikustannuksista maksetaan jo rakennusvaiheessa, joten maltillinenkin korkojen nousu voi muuttaa kannattavan hankkeen sellaiseksi, jota pankit eivät rahoita (IRENA).

Hollannin hallitus tekee nyt kahta asiaa yhtä aikaa. Se neuvottelee ABP:n ja Vattenfallin kanssa pysähtyneistä Alpha- ja Beta-hankkeista ja avaa tuet uudelleen seuraavalle kierrokselle. Gamma-kilpailutuksissa käytetään mallia, jossa valtio maksaa kehittäjille, jos sähkön markkinahinta jää sovitun tason alle. Jos sähkön hinta pettää, veronmaksajat kattavat osan erotuksesta.

Tanska ja Saksa näyttävät saman suunnan

Alankomaat ei ole poikkeus. Tanskan aiempi merituulivoimahuutokauppa ei saanut yhtään tarjousta. Kööpenhamina muutti mallia kaksisuuntaisiksi hinnanerotussopimuksiksi eli CfD-sopimuksiksi. Niissä valtio maksaa tuottajalle, kun hinnat ovat matalia, mutta perii rahaa takaisin, kun hinnat ovat korkeita. Vattenfall teki tarjouksen ja voitti, tukikaton ollessa 37,6 miljardia Tanskan kruunua (KEFM, Energistyrelsen).

Ranska sai Euroopan komissiolta hyväksynnän 63 miljardin euron merituulivoimatukiohjelmalle, joka kattaa enintään 11,1 gigawattia kapasiteettia (European Commission, ESG Today). Saksassa tilanne on vielä karumpi. 2,5 gigawatin merituulivoimakilpailutus jäi kokonaan ilman tarjouksia, ja ala painostaa Berliiniä ottamaan käyttöön CfD-sopimukset (IWR).

Britannia kävi saman kierroksen läpi. Viides CfD-kilpailutus ei tuonut yhtään merituulivoimahanketta. Vasta ehtojen muuttaminen palautti kehittäjät kuudennella kierroksella (UK Gov AR5, UK Gov AR6).

Kuka maksaa vakaamman tuulivoiman

Hyötyjiä ovat kehittäjät ja niiden rahoittajat. Ennustettavammat tuotot alentavat rahoitusriskiä ja sitä kautta pääoman hintaa. Kustannus siirtyy veronmaksajille ja sähkön käyttäjille, mutta reitti vaihtelee maittain.

Saksassa kotitaloudet ja yritykset maksavat jo meriverkkolisää, joka on 0,941 senttiä kilowattitunnilta (Netztransparenz). Saksan merituuliverkkojen laajentamisen arvioidaan yksin maksavan 153–171 miljardia euroa vuoteen 2045 mennessä. Kustannukset valuvat suoraan näihin lisämaksuihin (Netzentwicklungsplan). Belgiassa Antwerpenin kemianteollisuusyritykset arvioivat, että meriverkkoinvestointeihin liittyvät siirtotariffit tuovat niille 80–100 miljoonan euron lisälaskun (Made in).

Hollantilainen teollisten sähkönkäyttäjien järjestö VEMW nostaa esiin ongelman, joka koskee koko Eurooppaa. Jos tukea annetaan vain tuottajille mutta ostajat jätetään sivuun, riski ei katoa vaan siirtyy. Pitkät sähkönostosopimukset teollisuuden kanssa ovat juuri se kysyntäankkuri, joka tekee merituulihankkeista rahoittajille uskottavia (VEMW). Ilman sitä julkinen kustannus nousee ja jää pysyvämmäksi.

Tukivapaa merituulivoima ei koskaan ollut täysin valtiosta riippumatonta. Merialuesuunnittelu, pohjatutkimukset ja verkkoliitynnät olivat alusta lähtien julkisen sektorin vastuulla. Muutos on siinä, että hallitukset ottavat nyt myös sähkön hintariskin julkisille taseille. Eurooppa ei luovu merituulivoimasta. Se jakaa markkinariskin uudelleen veronmaksajille ja sähkölaskujen maksajille.