Eurooppa panostaa €50 miljardin vetykäytäviin

Euroopan komissio hyväksyi 20. toukokuuta Saksan 1,3 mrd. euron valtiontukiohjelman uusiutuvalle vedylle (Brusselstimes, Politiken). Hollantilaiset ja saksalaiset kantaverkkoyhtiöt sopivat yhteisestä kehityshankkeesta, jonka tavoitteena on saada maiden välinen vetykäytävä käyttöön vuoteen 2031 mennessä.

Pohjois-, Etelä- ja Keski-Euroopassa rakennetaan samaan aikaan kymmenien miljardien eurojen vihreän vedyn verkkoa. Taloudellinen perusongelma ei silti ole poistunut: vihreä vety maksaa yhä kolmesta viiteen kertaa enemmän kuin fossiilipohjainen vaihtoehto, ja hankkeita perutaan nopeammin kuin uusia pääsee rakentamiseen.

Neljä putkea, yksi ostaja

Tanska aikoo siirtää vihreää vetyä etelään Danish Hydrogen Backbone -verkossa. SoutH2-käytävän on tarkoitus tuoda tarjontaa Pohjois-Afrikasta Italian kautta Itävaltaan ja Saksaan. Espanjan ja Ranskan välinen BarMar-meriputki Barcelonasta Marseilleen tähtää käyttöönottoon vuonna 2032. Alankomaat rakentaa Rotterdamista Luoteis-Euroopan tuontikeskusta.

Kaikki neljä reittiä osoittavat lopulta samaan suuntaan: Saksan raskaaseen teollisuuteen. Saksa arvioi tarvitsevansa vuoteen 2030 mennessä 2,6–3,6 miljoonaa tonnia vetyä vuodessa teräksen, kemikaalien ja jalostamotuotteiden tuotantoon. Maa myöntää joutuvansa tuomaan tarpeesta 50–70 prosenttia. Tanskan suunniteltu 78 000 tonnin vuositarjonta kattaisi Saksan tarpeesta vain noin 2–3 prosenttia.

Kuka maksaa hintaeron

Vihreä vety, eli uusiutuvalla sähköllä vedestä erotettu vety, maksaa Euroopassa nykyisin 4,50–8,50 euroa kilolta sijainnista ja sähkön hinnasta riippuen. Harmaa vety, joka tehdään maakaasusta, maksaa noin 1,50 euroa kilolta. Ero ei katoa pelkällä tuotannon kasvulla. Sähkö voi muodostaa jopa 60 prosenttia vihreän vedyn tuotantokustannuksesta, ja Euroopan sähkön hinta on edelleen rakenteellisesti korkeampi kuin kilpailukyky edellyttäisi.

Valtiot paikkaavat eroa tuilla. Saksan ohjelma maksaa tuottajille kiinteän summan kiloa kohti, 0,44–3,49 euroa, enintään kymmenen vuoden ajan. Suurempi julkisen talouden riski on kuitenkin putkissa. Saksan vetyydinverkon kokonaiskustannus voi nousta lähes 50 mrd. euroon, kun rahoitus ja käyttömenot lasketaan mukaan. Kustannukset taataan viime kädessä verkkotariffeilla ja julkisella rahalla. Jos putkien käyttö jää vähäiseksi, valtio on luvannut kattaa vähintään 76 prosenttia alijäämästä vuoteen 2055 asti. Veronmaksajille voisi jäädä 34,7 mrd. euron lasku.

Alankomaissa kuvio on sama, mutta pienemmässä mittakaavassa. Verkkokustannusten arvio nousi kahdessa vuodessa 1,5 mrd. eurosta 3,8 mrd. euroon. Espanja on sitoutunut 2,8 mrd. euron julkiseen tukeen, mutta maassa on käytössä vain 30 megawattia elektrolyysikapasiteettia. Vuoden 2030 tavoite on 12 gigawattia.

Ostajat ja kehittäjät perääntyvät jo

Maailmassa peruttiin vuonna 2025 noin 60 suurta vihreän vedyn hanketta. Niiden yhteenlaskettu kapasiteetti olisi ollut 4,9 miljoonaa tonnia vuodessa. Iberdrola leikkasi vuoden 2030 vetytavoitteitaan kahdella kolmasosalla. Shell ja Equinor peruivat kumpikin hankkeita Norjassa. Pullonkaula on siirtynyt tarjonnasta kysyntään: Eurooppa pystyy valmistamaan 13,1 gigawatin edestä elektrolyysilaitteita vuodessa, mutta ostajia ei löydy tarpeeksi hinnalla, joka on kolmesta viiteen kertaa fossiilista vaihtoehtoa korkeampi.

Saksan omat luvut näyttävät, kuinka kaukana toteuma on tavoitteista. Kansallinen tavoite on 10 gigawattia elektrolyysikapasiteettia vuoteen 2030 mennessä. Nyt käytössä on vain 955 megawattia, alle kymmenesosa tavoitteesta.

EU:n sääntömuutos kasvattaa kustannuseroa lisää. Vuodesta 2030 alkaen vihreän vedyn tuottajien on sovitettava sähkönkulutuksensa uusiutuvaan tuotantoon tuntitasolla, ei enää kuukausitasolla. CE Delftin arvion mukaan muutos nostaa tuotantokustannuksia noin 27,5 prosenttia. Säännölle on perusteltu syy: ilman sitä elektrolyysilaitokset käyttäisivät olemassa olevaa vihreää sähköä ja työntäisivät muuta sähköjärjestelmää takaisin fossiilisiin polttoaineisiin. Taloutta se ei helpota.

Eurooppa rakentaa vetyputkia oletuksella, että kustannukset laskevat ja ostajat ilmaantuvat. Molemmat voivat toteutua. Jos vedyn oppimiskäyrä on kuitenkin hitaampi kuin aurinkopaneeleilla, julkinen sektori joutuu päättämään, kuinka pitkään hintaeroa kannattaa maksaa.