Viisi EU-maata ajaa palautuskeskuksia

Viisi EU-maata haluaa sijoittaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita keskuksiin Euroopan ulkopuolelle. Ajatus on poliittisesti houkutteleva: ihmiset siirretään pois kotimaan näkyvistä, mutta oikeudellinen vastuu pidetään muodollisesti omalla valtiolla. Tanska, Itävalta, Saksa, Kreikka ja Alankomaat vievät eteenpäin niin sanottuja kolmansien maiden palautuskeskuksia, vaikka Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on varoittanut järjestelyjen voivan johtaa kaltoinkohteluun, mielivaltaiseen säilöönottoon ja laittomiin palautuksiin (Council of Europe, Reuters via Global Banking & Finance).

Varoitus ei sido hallituksia. Ne tietävät sen. Yksikään maa ei silti ole osoittanut, että Euroopan ulkopuolinen säilöönotto kestää tuomioistuimissa tai lisää tosiasiallisia palautuksia.

Italia loi mallin, ei näyttöä

Mallina on Italian sopimus Albanian kanssa. Sen mukaan mereltä kiinni otettuja ihmisiä käsitellään Albanian alueella sijaitsevissa keskuksissa, mutta Italian oikeudellisessa vastuussa. Järjestely nosti aiemmin marginaalisen ajatuksen EU-politiikan valtavirtaan: 19 jäsenvaltiota on painostanut Euroopan komissiota, EU:n toimeenpanevaa elintä, laillistamaan sopimukset, joissa kielteisen päätöksen saaneita pidetään unionin ulkopuolella. Euroopan parlamentti on hyväksynyt uudistuksen, joka mahdollistaa tällaiset keskukset ulkomailla (Internazionale/Reuters).

Poliittinen liike on todellinen. Käytännön näyttö puuttuu. Italian tuomarit ovat estäneet yksittäisiä säilöönottoja ja siirtoja Albanian keskuksiin. Ihmisoikeusjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota heikkoon pääsyyn asianajajien ja perheiden luo (Amnesty Piemonte/VdA). Komissio on julkaissut arvion Italian siirroista, mutta ratkaiseva kysymys on yhä auki: pystytäänkö keskuksista palauttamaan merkittävästi useampia ihmisiä ilman, että tuomioistuimet pysäyttävät menettelyn (European Commission Italy). Julkista koottua dataa ei ole siitä, kuinka monta ihmistä on siirretty, kuinka kauan he ovat olleet keskuksissa tai kuinka moni on palautettu.

Itävallan sisäministeri Gerhard Karner on luvannut vahvistetut kumppanimaat vuoden 2026 loppuun mennessä ja ensimmäiset siirrot vuodeksi 2027. Raportoinnin mukaan nimettyä kolmatta maata ei kuitenkaan ole, sopimusta ei ole allekirjoitettu eikä julkista suunnitelmaa ole siitä, kuka keskuksia pyörittää, kuka niitä valvoo tai mitä tapahtuu, kun tuomioistuimet puuttuvat asiaan (Heute, taz). Nämä ovat poliittisia aikatauluja, eivät toteutuskelpoisia välitavoitteita.

Todellinen raja kulkee tuomioistuimissa

Ihmisoikeusvaltuutettu Michael O'Flaherty ei vaatinut hallituksia pysäyttämään hankkeita. Hän asetti neljä ehtoa ennen siirtoja: ennakkoinen ihmisoikeusriskien arviointi, jatkuva riippumaton valvonta, sitovat sopimukset täytäntöönpanokelpoisine oikeusturvalausekkeineen sekä täysi parlamentaarinen ja oikeudellinen kontrolli (Council of Europe). Yksikään viidestä hallituksesta ei ole julkisesti osoittanut täyttäneensä näitä ehtoja.

Euroopan neuvosto, joka on EU:sta erillinen maanosan ihmisoikeusjärjestö, ei voi estää kansallista politiikkaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin voi kuitenkin antaa kiireellisiä määräyksiä, joilla yksittäinen palautus keskeytetään, jos henkilöä uhkaa välitön kidutuksen tai epäinhimillisen kohtelun vaara (ECtHR Rule 39). EU-oikeudessa non-refoulement-periaate, eli ehdoton kielto palauttaa ihmistä paikkaan, jossa häntä uhkaa kidutus tai kuolema, on edelleen kansallisten tuomioistuinten ja EU-tuomioistuimen valvottavissa (FRA case note on C-431/24). Ministerit voivat allekirjoittaa sopimuksia. Tuomioistuimet voivat pysäyttää palautuksia. Oikeudellinen vastuu pysyy palauttavalla valtiolla.

Kreikka koettelee suojalausekkeiden uskottavuutta

Kreikka näyttää, missä poliittinen perustelu ja viranomaisnäyttö erkanevat. Ateena tukee palautuskeskuksia, vaikka se on jäsenvaltio, jossa Frontexin oma perusoikeusyksikkö on avannut eniten tutkintoja mahdollisista siirtolaisten oikeuksien loukkauksista (Le Monde, To Vima). Ateena kiistää väitteet. Olennaista on silti, mitä tapahtuu, jos jo EU-alueella kuormittuneet oikeusturvamekanismit siirretään maahan, jossa institutionaalinen valvonta on heikompaa.

Kuvio on Euroopassa sama. Hallitukset pystyvät siirtämään maahanmuuttopolitiikan näkyvyyttä rajojen ulkopuolelle nopeammin kuin oikeudellista vastuuta. Palautuskeskukset ratkaisevat sisäministereiden poliittisen näkyvyysongelman. Niillä on kannatusta. Yhdelläkään hallituksella ei silti ole dataa, joka osoittaisi mallin palauttavan enemmän ihmisiä kuin nykyiset menettelyt. Myöskään sellaista rakennetta ei ole esitetty, jonka tuomioistuimet olisivat hyväksyneet laajassa käytössä. Tuo näyttö, ei ihmisoikeusvaltuutetun kirje, ratkaisee muuttuuko Euroopan ulkopuolinen säilöönotto EU-politiikaksi vai jääkö se poliittiseksi lavasteeksi.