Palautuskeskuksille asetettiin 2027 tavoite

Tanska, Saksa, Itävalta, Alankomaat ja Kreikka sopivat Kööpenhaminassa 4. syyskuuta periaatteista, joiden mukaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita voitaisiin siirtää Euroopan ulkopuolisiin keskuksiin. Tavoite on kunnianhimoinen: sopimus kumppanimaan kanssa vuodenvaihteen tienoilla ja ensimmäiset siirrot vuoden 2027 loppuun mennessä.

Konkreettinen sopimus puuttuu silti. Kuukausia jatkuneet neuvottelut, valtuuskuntavierailut ja ministerikierrokset eivät ole tuottaneet yhtään isäntämaata, joka olisi sitoutunut järjestelyyn. Kööpenhamina vei viittä hallitusta lähemmäs varsinaista kaupankäyntiä. Se ei vielä tuottanut kauppaa.

Kolme periaatetta, ei yhtään sopimusta

Viisi ministeriä hyväksyi kolme ohjaavaa periaatetta. Keskusten pitäisi vähentää sääntöjenvastaista maahanmuuttoa ja vaarallisia merimatkoja, noudattaa EU-oikeutta ja kansainvälistä oikeutta ihmisoikeuksineen sekä perustua molempia osapuolia hyödyttäviin kumppanuuksiin EU:n ulkopuolisten maiden kanssa (SN, Kleine Zeitung).

Alankomaiden ministeri Bart van den Brink kuvasi avoimia keskuksia, joissa ihmiset voisivat työskennellä. Hänen mukaansa kyse ei olisi säilöönottokeskuksista. Itävallan sisäministeri Gerhard Karner kutsui ryhmää nimellä "die Umsetzer", toimeenpanijat, ja vaati vähintään yhtä kumppanimaata vuoden loppuun mennessä (Heute). Nimilappu tekee enemmän työtä kuin itse sopimus.

Lehdistötilaisuudessa ei nimetty yhtään isäntämaata. Julkinen haku on kaventunut huhuihin ja kiistoihin. Ruandan ulkoministeri vahvisti AFP:lle, että eurooppalaiset edustajat kävivät maassa elokuun lopulla ja että neuvottelut jatkuvat. Yksityiskohtia tai aikataulua hän ei antanut (Euractiv).

Uganda taas saattaa olla pois pöydältä. Alankomaiden ulkoministeriön mukaan yhteistyö Kampalan kanssa jäädytettiin vaaleihin liittyneiden sortotoimien jälkeen (n-tv). Kumpikaan maa ei ole julkisesti sitoutunut järjestelyyn.

Laki jättää olennaisen auki

Vaikein kysymys koskee vastuuta: kuka vastaa ihmisestä siirron jälkeen? Vastaus on lykätty prosessin vähiten läpinäkyvään vaiheeseen eli tuleviin kahdenvälisiin sopimuksiin, joita kukaan ei ole nähnyt.

Viisi hallitusta yrittää hyödyntää oikeudellista väylää, joka on vasta syntymässä. Euroopan parlamentti hyväksyi uuden EU:n palautusasetuksen 17. kesäkuuta äänin 418–218. Asetus korvaa vanhoja sääntöjä ja sallii nimenomaisesti kielteisen päätöksen saaneiden siirtämisen kolmansissa maissa sijaitseviin palautuskeskuksiin (European Parliament).

Ilman huoltajaa olevat alaikäiset rajataan ulkopuolelle. Lapsiperheitä ei rajata, vaikka Euroopan pakolais- ja maanpakolaisneuvosto ECRE huomautti, että komission alkuperäinen ehdotus olisi sulkenut myös heidät pois (ECRE).

Asetus odottaa vielä neuvoston, eli jäsenvaltioiden hallitusten, muodollista hyväksyntää ja julkaisemista. Voimaan tullessaankin se edellyttää, että isäntämaat kunnioittavat ihmisoikeuksia ja palautuskieltoa. Palautuskielto tarkoittaa, ettei ketään saa lähettää paikkaan, jossa häntä uhkaa vaino tai kidutus.

Asetus ei kuitenkaan määrittele, kuka valvoo vaatimusten täyttymistä tai millä kriteereillä (EU Law Analysis). Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on varoittanut, että siirrot edellyttävät pakollisia riskiarvioita, sitovia oikeudellisia perusteita, tehokkaita oikeussuojakeinoja, säilöönoton rajoja ja riippumatonta valvontaa jokaisessa vaiheessa (Council of Europe).

Saksalainen SWP-instituutti katsoo, että lähettävän valtion oikeudellisen vastuun pitäisi jatkua, kunnes jokaiselle ihmiselle on varmistettu kestävä ratkaisu. Pelkkä keskuksen yleinen arviointi ei riitä (SWP). Kööpenhaminan periaatteet eivät vastaa tähän. Vastaus on tarkoitus jättää kahdenvälisiin sopimuksiin.

Kannattajia, vastustajia ja valvojia ilman mandaattia

Ajatuksella on poliittista painoa. 19 EU-maan johtajaa allekirjoitti kesäkuussa julistuksen, jossa vaadittiin ratkaisuja kolmansissa maissa (Euronews). Ranska ja Espanja vastustavat mallia avoimesti.

Emmanuel Macron sanoi, ettei ole nähnyt tällaisen keskuksen toimivan, ja lupasi vastustaa EU-budjetin käyttöä Afrikkaan perustettaviin keskuksiin. Espanjan Pedro Sánchez kutsui ajatusta sanalla "trampantojo", harhaanjohtava illuusio (Le Monde). Euroopan komissio kertoi toimittajille 13. elokuuta, ettei se ole mukana neuvotteluissa eikä tiedä konkreettisesta ehdotuksesta minkään tietyn maan kohdalla (European Commission).

Toimivaltaketju on hajanainen. Viisi hallitusta voi neuvotella kahdenvälisiä sopimuksia omin päin. Neuvoston pitää vielä viimeistellä EU-asetus. Tuomioistuimet voivat arvioida yksittäisiä poistoja. Valvontaelimiä ei voi markkinoida valvojina ennen kuin ne suostuvat tehtävään.

Tässä viimeisessä kohdassa poliittinen puhe on jo edellä todellisuutta. Tanskan ministeri Morten Bødskov sanoi, että IOM ja UNHCR valvoisivat keskuksia. UNHCR kertoi AP:lle, ettei sille ole esitetty yksityiskohtia. IOM:n mukaan päätöstä ei ole tehty ja keskustelut ovat yhä alustavia (WCAX/AP). Ministerit vetoavat siis valvontaan, johon valvontaelimet eivät kerro sitoutuneensa.

Kööpenhamina tuotti aikataulun ja periaatteet, joita on helppo kannattaa abstraktilla tasolla. Olennaiset osat puuttuvat: isäntämaa, joka allekirjoittaa sopimuksen, oikeudellinen vastuurakenne, joka kestää tuomioistuimessa, ja näyttö siitä, että siirrot kolmansiin maihin lisäävät palautuksia eivätkä vain siirrä ihmisiä vähemmän näkyvään odotustilaan.

Ennen kuin "toimeenpanijat" nimeävät maan ja julkaisevat ehdot, ne toimeenpanevat yhä vasta ajatusta.