Ranska hyväksyi €436 miljardin asevarustelun

Ranskan kansalliskokous hyväksyi 1. heinäkuuta päivitetyn sotilasmenolain äänin 375–113. Laki nostaa puolustusmenot 47,2 miljardista eurosta vuonna 2024 75,7 miljardiin euroon vuonna 2030 (Sénat, Le Monde). Seitsemän vuoden kokonaisuus on noin 436 miljardia euroa, kun aiempi suunnitelma oli 413 miljardia euroa (Arab News/AFP).

EU:n ainoalle ydinasevaltiolle kyse on merkittävästä sitoumuksesta. Samalla on syytä erottaa poliittinen kehys ja todellinen suorituskyky. Ranskan sotilasmenolaki määrittää menouran, mutta ei yksin takaa rahaa. Vuosittaiset budjetit hyväksytään erikseen, puolustusministeriön on tehtävä sopimukset, teollisuuden on toimitettava ja asevoimien on muutettava kalusto käyttövalmiudeksi. Euroopan kannalta ratkaiseva asia ei ole äänestyksen tulos vaan se, kestääkö koko ketju.

Lupauksista tuotantolinjoihin

Euroopan puolustuskeskustelu on siirtynyt pois pelkistä menotavoitteista. Naton liittolaisia ohjaa nyt vertailutaso, joka tähtää 3,5 prosenttiin BKT:stä varsinaisiin puolustusmenoihin vuoteen 2035 mennessä (NATO). Ranskan menoura jää tästä selvästi. Ero painaa enemmän tilanteessa, jossa Venäjä varustautuu, Yhdysvaltain sitoutuminen Eurooppaan on poliittisesti ehdollisempaa ja Naton valmiusvaatimukset kiristyvät.

Vaikeampi kysymys on rahankäytön muuntaminen ohjuksiksi, lennokeiksi ja koulutetuiksi joukoiksi. FCAS/SCAF-hävittäjäohjelman kriisi näyttää, mitä tapahtuu, kun rahaa on mutta hankkeen hallinta ei toimi. Ranskan, Saksan ja Espanjan kuudennen sukupolven hävittäjähankkeessa ei ole ratkaistu, kuka saa teolliset työt ja kuka määrää koneen suunnittelusta. Saksan puolustusministeri Boris Pistorius sanoi ohjelman olleen "poliittisesti huonosti rakennettu" (FAZ). Berliini rakentaa jo vaihtoehtoista hävittäjäpolkua Airbusin ja seitsemän kumppaniyrityksen kanssa (Deutschlandfunk).

Ranskan ja Italian yhteistyö kulkee toiseen suuntaan. Maiden 36. huippukokouksessa sovittiin vuosien 2026–2031 puolustustiekartasta, joka kattaa SAMP/T-ilmatorjunnan, Aster-ohjukset ja yhteisen torjuntaohjuksen hypersonisia uhkia vastaan (French Diplomacy). Yhteistyö toimii paremmin siellä, missä yritykset ovat jo sidoksissa toisiinsa ja teollinen luottamus on olemassa ennen poliittista sopua.

Mitä itäsivusta tarvitsee

Puolalle ja Romanialle testi on käytännöllinen: tuottaako Ranskan rahankäyttö kalustoa, jota niiden asevoimat voivat käyttää? Puola on ostanut pääosin muualta: yhdysvaltalaista ilmatorjuntaa, ruotsalaisia sukellusveneitä ja eteläkorealaisia panssarivaunuja (Polish Ministry of Defence, Money.pl). Varsova palkitsee toimittajia, jotka toimittavat nopeasti ja rakentavat tuotantoa Puolaan. Ranska ei ole vielä tässä roolissa.

Romania suhtautuu Pariisiin lämpimämmin. Ranska johtaa Naton monikansallista taisteluosastoa Cincussa, mikä tuo ranskalaiset joukot ja komentorakenteet osaksi Romanian etulinjan liittolaispuolustusta (NATO). Romanialaisessa keskustelussa läsnäolo nähdään keinona vähentää riippuvuutta Yhdysvaltain poliittisista sykleistä (Adevărul). Sielläkin olennaiset kysymykset koskevat ammusvarastoja, huoltoa ja joukkojen valmiutta, eivät otsikkotason euromääriä.

Lasku lain takana

Ranskan tilintarkastustuomioistuin Cour des comptes, joka valvoo julkista rahankäyttöä, arvioi vuoden 2025 julkisen alijäämän 5,1 prosenttiin BKT:stä ja velkasuhteen 115,7 prosenttiin. Se varoitti, ettei maalla ole uskottavaa suunnitelmaa vuoden 2026 jälkeisten sitoumusten rahoittamiseksi (Cour des comptes). Valtionvelan korkomenot kasvoivat vuoden 2026 ensimmäisellä neljänneksellä 37 prosenttia (Le Monde). Puolustusministeri Catherine Vautrinin mukaan ampumatarvikkeisiin tulee 8,5 miljardia euroa lisää, mutta väite muuttuu todellisiksi varastoiksi vasta sopimusten ja toimitusten kautta (Le Figaro).

Ranska on hyväksynyt vakavan lähtötason Euroopan puolustuskysynnälle. Pelote syntyy vasta seuraavissa vaiheissa: vuosibudjeteista, jotka vapauttavat rahat, sopimuksista, jotka sitovat tehtaat, ja kalustosta, joka päätyy koulutetuille joukoille. Sotilasmenolaki avasi reitin. Toimitusketju ratkaisee, saavatko Euroopan itäiset liittolaiset tarvitsemansa ennen vuosikymmenen loppua.