NATO vahvistaa Baltian ilmapuolustusta

Venäjän joukot järjestivät 9. heinäkuuta ennalta ilmoittamattoman ampumaharjoituksen Peipsijärvellä, jonka rantavaltiot ovat Viro ja Venäjä (ERR, Eurointegration). Kukaan ei loukkaantunut, eikä rajaa ylitetty. Harjoituksen merkitys oli poliittinen: Venäjä testasi pienellä teolla, perustuuko Naton itärajan puolustus todelliseen toimintakykyyn vai huippukokouskieleen. Ajoitus osui juuri liittokunnan Ankaran-kokouksen alle.

Harjoitusta olennaisempi on muutos, jonka keskelle se osui. Nato on muuttamassa Baltian ilmavalvontatehtävää varsinaisemmaksi ilmapuolustusjärjestelyksi, jossa on laajemmat valtuudet toimia vihamielisiä kohteita vastaan (NATO Allied Air Command, Defence24). Baltian ilmavalvonta on kahden vuosikymmenen ajan tarkoittanut käytännössä ilmasta tehtävää rajavartiointia: liittolaismaiden hävittäjät kiertävät Viron, Latvian ja Liettuan tukikohdissa tunnistamassa, seuraamassa ja saattamassa epäilyttäviä koneita. Nyt muutos koskee sitä, mitä koneet saavat tehdä.

Kuka päättää ja kuinka nopeasti

Aiemmassa mallissa ilmatilauhkaan vastaaminen edellytti poliittista hyväksyntää kansallisista pääkaupungeista. Uudessa rakenteessa päätösvaltaa siirretään enemmän Naton sotilaalliseen komentoketjuun, erityisesti Euroopan-joukkojen ylimmälle komentajalle SACEURille ja hänen alaisilleen ilmaoperaatioiden komentajille (Grosswald, ERR). Reaktioajan pitäisi lyhentyä. Liettuan presidentti Gitanas Nausėda kuvasi muutosta suoraksi vastaukseksi Venäjän ja Valko-Venäjän aiheuttamiin ilmauhkiin (LRT).

Nato ei silti ole yksi suvereeni ilmavoima. Hävittäjät, miehistöt ja ohjukset tulevat yksittäisiltä liittolaismailta. Jokainen maa voi asettaa ehtoja sille, miten sen koneita ja aseita käytetään. Naton kielellä näitä rajoituksia kutsutaan kansallisiksi varaumiksi. Komentoketju näyttää paperilla vahvemmalta. Käytännön nopeus riippuu siitä, kuinka paljon liikkumatilaa osallistuvat maat todella antavat.

Miksi pienet tapaukset kasaantuvat

Peipsijärven harjoitus ei ollut irrallinen tapaus. Liettualaislähteiden mukaan Naton hävittäjät nousivat yhden viikon aikana neljä kertaa tunnistamaan ja saattamaan venäläiskoneita (TV3). Latvian rajavartioston päällikkö on puolestaan kutsunut Latviaa Valko-Venäjän hybridioperaatioiden ensisijaiseksi kohteeksi. Kyse on maahanmuuttopaineen, sabotaasin ja tiedustelun yhdistelmästä (news.inbox.lv).

Yksittäisinä tapaukset ovat pieniä. Yhdessä ne pakottavat Naton samaan vaikeaan valintaan: pitäydytäänkö hitaassa poliittisessa hyväksynnässä vai annetaanko sotilaskomentajille nopeammat toimintavaltuudet. Venäjä hyötyy kummastakin kitkasta. Viive näyttää heikkoudelta, nopeampi delegointi taas nostaa esiin vastuunjaon aukot.

Kaikkia provokaatioita ei silti pidetä kriiseinä. Suomen viranomaiset tukevat pelotetta, mutta eivät ole korottaneet Peipsijärven harjoituksen merkitystä (Yle). Puolalaisessa keskustelussa on varoitettu straszenie wojną -ilmiöstä eli yhteiskunnan pelottelusta sodalla. Ajatus on, että jokaisen tapauksen paisuttaminen antaa Moskovalle poliittisen hyödyn (Krytyka Polityczna). Viron tiedustelu arvioi Venäjän toiminnan tähtäävän länsimaiden yleisöjen pelotteluun, mutta ei näe merkkejä lähiajan sotilaallisesta valmistelusta Baltiassa (Eurointegration).

Säännöt, joita ei nähdä

Naton Ankaran-huippukokouksen julkilausuma nosti integroidun ilma- ja ohjuspuolustuksen painopisteeksi (NATO). Tarkat voimankäyttösäännöt pysyvät kuitenkin salaisina: milloin lentäjä voi ampua, millä tunnistuskynnyksellä ja kenen poliittisella vastuulla. EU:n perussopimus jättää kansallisen turvallisuuden jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan (TEU Article 4), joten Bryssel ei valvo Naton ilmapuolustuspäätöksiä. Kansalliset parlamentit voisivat valvoa, mutta salainen sääntöpohja tekee siitä vaikeaa.

Nato pyrkii toimimaan nopeammin. Samalla julkinen tieto siitä, kuka voi ensimmäisenä valtuuttaa voimankäytön Baltian kriisissä, ohenee. Tähän avoimuusvajeeseen Euroopan parlamenttien pitäisi vaatia vastaus.