Sääntely jarruttaa Euroopan akkuverkkoa

Eurooppa pystyy rakentamaan suuria verkkoakkuja kuukausissa. Niiden liittäminen sähköverkkoon ja verkon käytöstä perittävien maksujen määrittely vie usein vuosia. Ongelma ei ole enää ensisijaisesti teknologiassa vaan sääntelyssä. Jokainen maa ratkaisee erikseen, millä ehdoilla akku saa liittyä verkkoon, miten sitä ohjataan ja kuka maksaa sen varaamasta verkkokapasiteetista.

Euroopan ilmastoneutraaliuden seurantakeskus arvioi vuonna 2026, että sähköverkon laajentaminen, varastointi ja kulutusjousto jäävät uusiutuvan tuotannon kasvusta jälkeen, koska jäsenmaat rakentavat omia sääntöjään varastoinnille ja sen verkkoliitynnälle (ESS News).

Yksi akku, kaksi vaikutusta

Akku ei tuota sähköä. Se siirtää sitä ajassa: latautuu, kun aurinko- tai tuulisähköä on liikaa, ja purkautuu, kun tuotanto ei riitä kysyntään. Siksi varastointi on arvokasta sähköjärjestelmässä, jossa sääriippuvainen tuotanto kasvaa nopeasti.

EU-lainsäädäntö tunnistaa tämän. Direktiivi 2019/944 määrittelee varastoinnin omaksi toiminnakseen ja velvoittaa jäsenmaat avaamaan markkinoita uusille toimijoille tasapuolisesti.

Sama sääntely jättää kuitenkin kansallisille viranomaisille ratkaisevat kysymykset: miten akut liitetään verkkoon, millaisia verkkomaksuja ne maksavat ja mitä tapahtuu, kun johdot ruuhkautuvat. Asetus 2024/1747 käsittelee juuri tätä ongelmaa: markkinakauppa voi ohjata sähköä kaapeliin enemmän kuin se fyysisesti kestää.

Akku aurinkosähkön ylijäämäalueella voi helpottaa ruuhkaa, jos se imee tuotantoa silloin, kun verkko ei muuten vedä. Sama akku voi pahentaa tilannetta, jos se latautuu jo valmiiksi kuormittuneessa verkonosassa vain siksi, että hintaero tekee kaupasta kannattavan. Kiista koskee akun roolia: onko se ilmastoinfrastruktuuria vai uusi kuorma, joka kilpailee niukasta verkkotilasta?

Kolme maata, kolme mallia

Saksa haluaa suurten akkujen maksavan suoremmin varaamastaan verkkokapasiteetista. Liittovaltion verkkoviranomainen Bundesnetzagentur uudistaa verkkomaksuja niin, että vuodesta 2029 alkaen suuret tuotanto- ja varastointilaitokset maksaisivat varaamansa kapasiteetin perusteella. Tavoitteena on siirtää kustannuksia pois kotitalouksilta (DIHK).

Sijoittajien kannalta muutos voi kääntää kannattavan akkuhankkeen rajatapaukseksi. Vielä ei ole ratkaistu, suojataanko ennen määräaikaa käyttöön otettavat hankkeet uusilta maksuilta (ZfK).

Alankomaat maksaa jo viivästymisen hintaa. Verkkoruuhka on niin vakava, että Utrecht lopetti uusien liittymien myöntämisen asunnoille ja pienyrityksille heinäkuusta 2026 alkaen. Verkkoyhtiöt Liander, Enexis ja Stedin ovat pyytäneet aggregaattoreilta 255 megawattia joustokapasiteettia ruuhka-alueille. Aggregaattori kokoaa esimerkiksi kotitalousakkuja, lämpöpumppuja ja sähköautojen latureita yhdeksi ohjattavaksi kokonaisuudeksi (Entra, NextEnergy).

Kotitaloudet ja yritykset, jotka antavat akkujensa tai laturiensa etäohjauksen käyttöön, saisivat 60–120 euroa kilowattia kohti vuodessa. Raha kerätään verkkomaksuista, joita kaikki verkon käyttäjät maksavat (Solar Magazine). Alankomaiden opetus on yksinkertainen: oikeassa verkon solmukohdassa akusta kannattaa maksaa. Väärässä paikassa sama akku ei auta pullonkaulaan lainkaan.

Italia rakentaa sekamallia. Uudistettu uusiutuvan energian kehys sisällyttää varastoinnin uusiin liittymissääntöihin ja edellyttää energiaviranomainen ARERAlta läpinäkyvämpää verkkokapasiteetin jakamista (biblus.acca.it). Rinnakkainen tase- ja joustomarkkinoiden uudistus avaa palveluja akuille, hajautetulle tuotannolle ja sähköautoille (trilance.com).

Osa varastoinnista ansaitsee rahaa sähköhinnan vaihteluilla. Osa käsitellään suunniteltuna järjestelmäinfrastruktuurina.

Kuka maksaa virheistä

Varastointisijoittajat hyötyvät selkeistä säännöistä ja laajasta markkinoille pääsystä. He häviävät, jos liittymisjonot, kaksinkertaiset verkkomaksut ja sääntelyepävarmuus pysäyttävät pääoman.

Verkkoyhtiöt saavat lisää ohjausvaltaa, mutta niiden on samalla rakennettava verkkoa nopeammin. Uusiutuvan sähkön tuottajat hyötyvät, jos akut imevät ylijäämäsähköä sen sijaan, että tuuli- tai aurinkovoimaa joudutaan ajamaan alas. Kotitalouksille vaikutus riippuu tariffimallista. Jos varastointi tasaa hintapiikkejä ja vähentää tuotannon rajoittamisen kustannuksia, lasku voi pienentyä epäsuorasti. Jos verkkomaksuja nostetaan huonosti sijoitettujen akkujen vuoksi, kuluttajat maksavat.

EU-lainsäädäntö edellyttää, että verkkomaksut kohtelevat varastointia oikeudenmukaisesti ja heijastavat todellisia kustannuksia (direktiivi 2024/1711). Tariffit, liittymissäännöt ja ruuhkien hallinta jäävät silti kansallisille sääntelyviranomaisille.

Euroopalla on sitovat uusiutuvan energian tavoitteet. Sillä ei ole vastaavaa sitovaa sääntökirjaa akuille ja sähköverkoille. Akkujen käyttöönotto riippuu nyt siitä, osaavatko viranomaiset hinnoitella niukan verkkokapasiteetin niin, että akut latautuvat siellä missä ne auttavat, eivät vain siellä missä kauppa tuottaa parhaiten.