Ruotsi velvoittaa kunnat varautumaan

Östhammarissa, Tukholman pohjoispuolella sijaitsevassa ruotsalaisessa rannikkokunnassa, viranhaltijat laativat sodan ajan organisaatiokaavioita ja suunnitelmia palvelujen jatkuvuuden turvaamiseksi. Työ etenee avustus kerrallaan. Pian siitä voi tulla lakisääteistä. Ruotsi valmistelee lakia, joka velvoittaisi jokaisen kunnan ja alueen pitämään varastoissa riittävästi tarvikkeita välttämättömien palvelujen ylläpitämiseen noin kahden viikon ajan kriisissä tai aseellisessa selkkauksessa. Tarkka velvoite ei vielä näy julkaistussa lakiesityksessä, mutta ruotsalaisraportointi ja viranomaistoimet osoittavat samaan suuntaan (Regeringen SOU 2026:46, MCF).

Ruotsin ratkaisu nostaa esiin koko Eurooppaa koskevan kysymyksen: kestävätkö turvallisuustavoitteet kuntatalouden todellisuutta?

Paine valuu alaspäin

Ketju alkaa liittokuntatasolta. Naton 3. artikla velvoittaa jokaista liittolaista ylläpitämään kykyä vastustaa aseellista hyökkäystä. Sen pohjalta on määritelty seitsemän siviiliyhteiskunnan kriisinkestävyyden perusvaatimusta, jotka koskevat muun muassa energiaa, ruokahuoltoa, suuronnettomuuksiin varautumista ja väestön siirtämistä (NATO). EU lisää oikeudellista painoa kriittisten toimijoiden häiriönsietodirektiivillä, joka velvoittaa jäsenmaat varmistamaan kriittisten toimijoiden varautumistoimet, sekä NIS2-direktiivillä, joka koskee keskeisten alojen kyberturvallisuutta (CER Directive, NIS2 Directive).

Mikään näistä ei käske ruotsalaiskuntaa varastoimaan kouluruokaa neljäksitoista päiväksi. Ne eivät määrää varmuusvarastoista. Ne kuitenkin kaventavat tilaa selittää epäonnistuminen jälkikäteen. Ruotsi yrittää muuttaa paineen vähimmäistasoksi. Sen rinnalla kunnallisen hoivan varautumista arvioidaan uudella toimeksiannolla toukokuuhun 2027 mennessä (Regeringen).

Kolme mallia, sama aukko

Sama jännite näkyy eri puolilla Eurooppaa, mutta hallintomallit eroavat selvästi. Kolme esimerkkiä riittää näyttämään miksi.

Suomi ei purkanut kylmän sodan varautumisjärjestelmäänsä. Kokonaisturvallisuuden malli jakaa jatkuvuusvastuun viranomaisille, yrityksille, järjestöille ja kansalaisille sen sijaan, että se perustuisi yhteen varastointisääntöön (Security Committee). Pysyvä huoltovarmuusorganisaatio koordinoi kriittisiä hyödykkeitä eri sektoreilla (Huoltovarmuuskeskus). Varautuminen on osa normaalia hallintoa, ei kriisin jälkeen kiinnitetty lisäosa. Suomi osoittaa, että malli voi toimia. Samalla se on Euroopan vaikeimpia malleja kopioida.

Saksa näyttää institutionaalisen solmun selvimmin. Sodan ajan väestönsuojelu, katastrofivalmius ja infrastruktuurivastuut ovat eri käsissä: liittovaltio määrittää ensimmäistä, 16 osavaltiota vastaavat toisesta ja yksityiset toimijat kantavat suuren osan kolmannesta (Aconium). Laskua on siksi vaikea lähettää yhdelle taholle. Trierin lähellä pahimpiin skenaarioihin valmistautuvat kuntajohtajat tiivistävät valituksen, joka kuuluu eri puolilla Eurooppaa: sen, joka määrää tehtävän, pitää myös maksaa se (Tagesschau).

Ranska pitää johtovallan keskitettynä. Prefektit eli valtion alueelliset edustajat koordinoivat kriisitoimia, ja pormestarit käynnistävät paikalliset valmiussuunnitelmat. Paikallispäättäjien mukaan kansalaiset syyttävät silti ensimmäiseksi pormestaria, vaikka resurssit ovat Pariisin käsissä (Le Progrès). Puola toimii samansuuntaisesti: keskushallinto jakaa aluehallinnon kautta korvamerkittyä rahaa väestönsuojiin ja huollon jatkuvuuteen, kun taas kuntajärjestöt vaativat vakaata monivuotista rahoitusta, joka kattaa myös henkilöstökulut (Radio Lublin). Molemmissa vastuu on paikallinen. Strateginen ohjaus jää valtiolle.

Laki tulee ennen budjettia

Ruotsin esitys erottuu, koska siinä yritetään säätää täsmällinen velvoite: paikallishallinnon on pidettävä riittävät varastot palvelujen ylläpitämiseksi tietyn ajan. Kyse ei ole strategiasta eikä yhteistyöpöytäkirjasta, vaan varastointisäännöstä.

Toimivuus riippuu vastauksista, joita ei vielä ole. Mitkä palvelut lasketaan välttämättömiksi? Kuuluvatko yksityiset palveluntuottajat velvoitteen piiriin? Kuka valvoo noudattamista? Mitä tapahtuu pienelle maaseutukunnalle, jolla ei ole varaa polttoainereserveihin ja ruokavarastojen kierrättämiseen? Ruotsin siviilivalmiusviranomainen vuokraa uusia varastotiloja strategisilta sijainneilta, mutta se tukee kuntia eikä poista tehtävää niiltä (MCF).

Euroopalla on liittokuntadoktriini, direktiivit ja rahoituspaketit. Siltä puuttuu vielä näyttö siitä, että vastuu todella ulottuu koulun keittiöön, hoivakodin varageneraattoriin ja kunnan polttoainevarastoon asti. Ja siitä, että joku maksaa niiden pitämisestä täynnä.